Tässä sarjassa esitän omaa mieltäni askarruttaneita kysymyksiä, ja pyrin niihin myös vastaamaan.

Tänään haetaan syitä amerikkalaisten syvään uskoon maan yritteliäisyyttä korostavasta historiasta.

Mistä johtuu se, että siinä missä suurin osa länsimaisista hyvinvointivaltioista näyttää olevan menossa kohti yhä maallistuneempia yhteiskuntia, juuri se maa, joka on alun perin toiminut esimerkkinämme ja käytännössä yhä toimii meidän edustajanamme muulle maailmalle meistä edistyneistä, rikkaista yhteiskunnista, tuntuu paitsi jämähtäneen vanhoilliseen uskonnollisuuteensa, vieläpä takertuvan siihen jälleen yhä tiukemmin?

Uskon, että Yhdysvaltain pinttyneen teistisen himon taustalla on se ajatus, jonka pohjalle koko valtio on alun perin perustettu, ja jota on – ainakin asianomaisten itsensä mielestä – kiittäminen sen valtavasta menestyksestä ja saavutetusta asemasta "vapaan maailman johtajana". Usko todellakin nimittäin on voima, joka käytännössä pitää Yhdysvaltoja pystyssä. Ei kuitenkaan suoranaisesti raamatullinen usko, vaan paremminkin – usko, noh - kapitalismiin. Toisin sanoen usko yksilöön ja ennen kaikkea siihen, että jokainen meistä voi menestyä, kunhan vaan osaa käyttää luojalta saamiaan lahjoja ja tekemällä lujasti ja tinkimättä töitä.

Edellä esitetty uskomus ei tietenkään kuulosta mitenkään hullulta myöskään täältä Pohjolasta käsin. Eiköhän se juuri näin olekin; kun suuntaat lahjasi oikein ja teet paljon töitä, sinulla varmasti onkin mahdollisuus menestyä. Ymmärtääkseen asian amerikkalaisen näkökulman, tulee kuitenkin määritellä kaksi väitteessä esitettyä termiä heidän näkökulmastaan, jonka uskon olevan hieman erilainen kuin meillä täällä Atlantin toisella puolella.

Ensinnäkin, amerikkalaisilla on meistä hieman poikkeava määritelmä sanasta -voida.

Meitä suomalaisia usein syytetään pessimismistä, mutta itse näen tuon pessimismimme usein paremminkin terveenä realismina. Eli kun suomalainen kokee, että jotain hyvää voi/saattaa tapahtua, hän yleensä lähtee oletuksesta, että näin ei kuitenkaan todennäköisesti tule tapahtumaan. Jos näin kuitenkin pääsee tapahtumaan, on se onnellinen, ja onnekas sattuma. Hyvä niin, mutta onnea kaikki tyyni. Amerikkalainen kokee juuri päinvastoin. Hän tahtoo ajatella, että jos jotain mukavaa voi tai saattaa tapahtua, tulee näin todennäköisesti myös käymään – ja tietysti täysin ansaitusti. Ellei sitten jotain aivan poikkeuksellisen epäonnekasta satu tielle.

Toinen ero, mikä ainakin vielä on kansojemme välillä olemassa, on sanan menestys, määritelmä. Suomalainen kokee yleensä menestyksen melko paljon amerikkalaista "vaatimattomammin". Meille yleensä riittää onnellinen perhe; oma koti; työpaikka, jossa jaksaa, ja ehkäpä jopa viihtyykin; sekä sellaiset tulot, joista jää vähän rahaa yli lomamatkoihin sekä ehkä pikku humputuksiinkin.

Amerikkalaiset, kiitos vuosikausien väsymättömän ideologiamarkkinoinnin, taas haluavat olla kuin Bill Gates.

 

Eli, jos muotoillaan edellä mainitsemani kapitalismin uskonkappale uudelleen, näyttää se amerikkalaisesta näkökulmasta tältä:

…usko yksilöön ja ennen kaikkea siihen, että kuka tahansa meistä (tai ainakin juuri minä) tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä saamaan niin paljon rahaa ja vaikutusvaltaa, ettemme tiedä - eikä meitä oikeastaan enää edes kiinnostakaan - mihin se kaikki pistää. Kunhan vaan osaamme käyttää luojalta saamiamme lahjoja ja teemme lujasti ja tinkimättä töitä.

 

Tämä totaalisen naiivi usko "Amerikkalaiseen unelmaan", tuntuu toki suorastaan käsittämättömän typerältä ja vahingolliselta uskonkappaleelta elämän ohjenuoraksi, mutta sillä on vankkana perustanaan historiallinen todistusaineisto.

 

Yhdysvallat on moniin eurooppalaisiin veljiinsä verrattuna hyvin nuori kansakunta. Täten käytännössä myös sen koko historia on varsin kattavasti dokumentoitu. Tiivistettynä tuo historiankirjoitus on seuraava:

Uudisasukkaat saapuivat uuteen maahan, joka oli karu ja tyhjä (lukuun ottamatta alkuperäisasukkaita tietenkin, jotka eivät olleet este – vain hidaste) ja alkoivat kaikista vastoinkäymisistä, heikoista lähtökohdista ja kivusta välittämättä määrätietoisesti rakentaa siitä itselleen kotia. Toiset alkoivat muokkamaan maata, toiset metsästämään ja kalastamaan, toiset rakentamaan jne. toiset myymään edellä mainituille hyödykkeitä ja palveluita, jotka helpottivat heitä askareissaan ja elämässä ylipäätään. Näin he onnistuivat rakentamaan uudesta maasta itselleen paikan, jossa heillä oli hyvä ja turvallinen olla ja elää, ja joka toivotti kaikki saman toivomuksen omaavat avosylin tervetulleiksi. Lyhyesti sanottuna, he siis onnistuivat luomaan yhteiskunnan, jossa kuka tahansa voi kovalla työllä ja omia lahjojaan hyödyntäen toteuttaa omat unelmansa (kuulostaako tutulta?).

 

Käytännössä siis koko Yhdysvaltain olemassaolo pohjautuu tähän edellä kapitalistiseksi uskonkappaleeksi nimittämääni ajatukseen. Tässä välissä lienee tietenkin syytä huomauttaa, että itse asiassa tässä ei tietenkään ole mitään erityisen poikkeuksellista. Kutakuinkin samalla tavalla lienevät kaikki muutkin uudisasukkaat ympäri maailmaa alun perin toimineet, ja näin lienee siis saanut alkunsa vähän joka ikinen kansakunta.

USA:sta tekee poikkeuksen paitsi se, kuten edellä esitin, että he ovat nuori kansakunta, ja täten myös jopa heidän varhaishistoriansa on heillä tuoreessa muistissa. Myös se, että he ovat toteuttaneet tätä ohjenuoraansa menestyksekkäämmin kuin kukaan muu. Tässä heitä on toki huomattavasti auttanut maan "neitseellisyys" ja valtava koko, verrattuna vanhaan ja ahtaaseen Eurooppaan. Jos on halunnut aloittaa alusta ja juosta unelmansa perässä, se on ollut fiksuinta tehdä nimenomaan rapakon toisella puolella ja usein, eritoten uuden valtion alkutaipaleilla, se on myös onnistunut ja täten vain pönkittänyt myyttiä unelmien, vapaiden, ja urheiden maasta.

Mutta on myytti auttanut Yhdysvaltoja tämän jälkeenkin, aina näihin päiviin asti.

Amerikkalaisille on ollut elintärkeää se, että se on onnistunut vuosisatoja markkinoimaan itseänsä maana, jossa unelmat paitsi voi toteuttaa, myös toteutuvat. Tässä sillä on ollut huomattava etulyöntiasema muihin valtioihin, jotka ovat yrittäneet houkutella itselleen työtä pelkäämätöntä, osaavaa porukkaa. Historiansa ansiosta yhdysvalloista on muodostunut eräänlainen yksityisyrittäjien ja muuten vain yritteliäiden ja innovatiivisten ihmisten Eden. Tätä mielikuvaa USA on myös pyrkinyt luonnollisesti kovasti ruokkimaan, paitsi sanoin ja kuvin myös teoin, kuten pitämällä huolta siitä, että Amerikasta on aina löytynyt maailman suurimmat talouden Tuhkimotarinat. Tästä on pyritty huolehtimaan esimerkiksi suomalaisesta näkökulmasta varsin "mielenkiintoisella" verotusmallilla. (Esimerkkinä, maailman kolmanneksi rikkain ihminen, totta kai amerikkalainen Warren Buffet kummeksui hiljattain sitä, että hänen – maailman kolmanneksi rikkaimman ihmisen – veroprosentti on 17,7 %, kun hänen sihteerinsä, joka tienaa noin 60 000$ (n. 40 000€) vuodessa, maksaa tuloistaan veroja 30 %).

 

Tämä sokea usko amerikkalaiseen unelmaan, jota pyritään pitämään yllä historian todistuksilla ja Bill Gatesin tapaisilla – ryysyistä rikkauksiin -tarinoilla – on yhä nykyäänkin se, mikä pitää USA:n talouden rattaat pyörimässä. Tosin ei enää itse se, että tämä uskonkappale oikeasti pitäisi yhä paikkansa. Paitsi niiden muutamien äärettömän harvojen kohdalla, joilla sen paikkansa pitävyyttä juuri todistellaan. Suomalainen, ainakin toivottavasti, ja monesti amerikkalainenkin kuitenkin tietänee, että elämässä on vain kaksi tapaa rikastua nopeasti: a) Taloudellinen lotto (suureen menestykseen tarvitaan aina kovan työn ja lahjakkuuden lisäksi paljon, paljon onnea – kysykää vaikka Bill Gatesilta) sekä b) Noh, se varsinainen lotto (ja silloinkin pitää voittaa kyllä aika helkkarin iso pääpotti, jos meinaa lopun elämäänsä herroiksi elellä).

Miksi sitten joka ikinen jenkki tuntuu niin sokeasti uskovan, että juuri heistä tulee seuraava Gates tai Buffet?

Siksi, että heille on syntymästään asti niin vakuuteltu. Ja juuri tämä pitää USA:ta pystyssä. Ihmiset tekevät käytännössä mitä tahansa (kuten kahta työtä, säästävät elinikänsä taatakseen lapselleen paikan hyvässä koulussa, maksavat järjettömän suuria sairasvakuutuksia, sietävät ökyrikkaiden älyttömän pieniä veroprosentteja (koska ihan kohtahan he itsekin kuuluvat tuohon samaan kadehdittuun ryhmään) sekä myös äänestävät ihan noita samoja yltiörikkaita ja –ahneita tekemään päätöksiä puolestaan jne.) saavuttaakseen tuon amerikkalaisen unelman. Ja juuri siksi tätä mystistä unelmaa menestyksen autuudesta on pakko pitää yllä. Pelkkä usko tähän unelmaan pitää amerikkalaisen töissä, maksamassa veroja ja kuluttamassa – ja täten myös yritysten ja koko valtion talouden pystyssä ja antaa samalla niille myös täysin vapaat kädet tehdä lähes mitä tahtovat, kunhan vain usko amerikkalaiseen unelmaan pysyy ihmisten mielissä.

 

Miten tämä usko amerikkalaiseen unelmaan sitten liittyy amerikkalaisten uskoon jumalaan? Selvää lienee, että ainakin niissä on valtavasti yhteneväisyyksiä. Vakaa usko jumalaan liittyy suoraan niiden samojen amerikkalaisten myyttien joukkoon, joista olen edellä puhunut, ja joita amerikkalaisille syötetään jo äidinmaidosta lähtien. "Herran pelko on viisauden alku" pätee amerikkalaisittain niin herraan valkoisen pilven päällä, kuin herraan valkoisessa talossa tai pilvenpiirtäjässäkin.

Mutta jos amerikkalaisen unelman eli kapitalistisen uskontunnustuksen tehtävä on pitää kansalainen tuottavana ja hyödyllisenä, mikä sitten on jumalan tehtävä? Mihin sitä tarvitaan?

 

Uskoisin sen liittyvän siihen…

…mitä tapahtuu sitten, kun ihminen alkaakin jossain vaiheessa epäillä?

Entä jos minä en menestykään? Entä jos joudunkin tekemään kahta työtä parin viikon vuosilomalla aina noin 70-vuotiaaksi, vain varmistaakseni perheelleni sosiaaliturvan ja oman kodin, lapsilleni koulutuksen ja itselleni elämiseen riittävän eläkkeen? Entä jos ne eivät ajatelleetkaan vain minun hyvääni? Entä jos minua onkin kusetettu? Entä jos olenkin säästänyt ja raatanut persaukseni ruvelle vain rahoittaakseni muiden – niiden rikkaiden ja menestyneiden – tuhlailevaa elämää? Entä jos minua onkin vain käytetty hyväksi? Entä jos keisarilla ei olekaan vaatteita? Entä jos koko elämäni perusjalka on ollutkin pelkkää valetta. Entä jos elämälläni ei olekaan merkitystä – tai ainakaan sitä merkitystä, minkä kuvittelin sillä olevan.

Voisiko olla niin?
Entä jos onkin niin?

Kuka sitten tuo minulle lohtua? Kuka sanoo, että olen hyvä ja tärkeä ihminen? Kuka ei koskaan hylkää minua? Kuka ei jätä minua pulaan? Kuka ei valehtele minulle? Kuka kertoo, että minunkin elämälläni on merkitys? Kuka rakastaa minua - vilpittömästi?

 

Tällöin amerikkalainen tietää, mihin katseensa ja kysymyksensä suunnata.

 

Ja palaa aamulla rauhoittuneena töihin.