Kansa, joka ei suostu avaamaan silmiään, on tuomittu valitsemaan sokeita johtajia.

Tässä sarjassa esitän omaa mieltäni askarruttaneita kysymyksiä, ja pyrin niihin myös vastaamaan.

Tänään haetaan syitä amerikkalaisten syvään uskoon maan yritteliäisyyttä korostavasta historiasta.

Mistä johtuu se, että siinä missä suurin osa länsimaisista hyvinvointivaltioista näyttää olevan menossa kohti yhä maallistuneempia yhteiskuntia, juuri se maa, joka on alun perin toiminut esimerkkinämme ja käytännössä yhä toimii meidän edustajanamme muulle maailmalle meistä edistyneistä, rikkaista yhteiskunnista, tuntuu paitsi jämähtäneen vanhoilliseen uskonnollisuuteensa, vieläpä takertuvan siihen jälleen yhä tiukemmin?

Uskon, että Yhdysvaltain pinttyneen teistisen himon taustalla on se ajatus, jonka pohjalle koko valtio on alun perin perustettu, ja jota on – ainakin asianomaisten itsensä mielestä – kiittäminen sen valtavasta menestyksestä ja saavutetusta asemasta "vapaan maailman johtajana". Usko todellakin nimittäin on voima, joka käytännössä pitää Yhdysvaltoja pystyssä. Ei kuitenkaan suoranaisesti raamatullinen usko, vaan paremminkin – usko, noh - kapitalismiin. Toisin sanoen usko yksilöön ja ennen kaikkea siihen, että jokainen meistä voi menestyä, kunhan vaan osaa käyttää luojalta saamiaan lahjoja ja tekemällä lujasti ja tinkimättä töitä.

Edellä esitetty uskomus ei tietenkään kuulosta mitenkään hullulta myöskään täältä Pohjolasta käsin. Eiköhän se juuri näin olekin; kun suuntaat lahjasi oikein ja teet paljon töitä, sinulla varmasti onkin mahdollisuus menestyä. Ymmärtääkseen asian amerikkalaisen näkökulman, tulee kuitenkin määritellä kaksi väitteessä esitettyä termiä heidän näkökulmastaan, jonka uskon olevan hieman erilainen kuin meillä täällä Atlantin toisella puolella.

Ensinnäkin, amerikkalaisilla on meistä hieman poikkeava määritelmä sanasta -voida.

Meitä suomalaisia usein syytetään pessimismistä, mutta itse näen tuon pessimismimme usein paremminkin terveenä realismina. Eli kun suomalainen kokee, että jotain hyvää voi/saattaa tapahtua, hän yleensä lähtee oletuksesta, että näin ei kuitenkaan todennäköisesti tule tapahtumaan. Jos näin kuitenkin pääsee tapahtumaan, on se onnellinen, ja onnekas sattuma. Hyvä niin, mutta onnea kaikki tyyni. Amerikkalainen kokee juuri päinvastoin. Hän tahtoo ajatella, että jos jotain mukavaa voi tai saattaa tapahtua, tulee näin todennäköisesti myös käymään – ja tietysti täysin ansaitusti. Ellei sitten jotain aivan poikkeuksellisen epäonnekasta satu tielle.

Toinen ero, mikä ainakin vielä on kansojemme välillä olemassa, on sanan menestys, määritelmä. Suomalainen kokee yleensä menestyksen melko paljon amerikkalaista "vaatimattomammin". Meille yleensä riittää onnellinen perhe; oma koti; työpaikka, jossa jaksaa, ja ehkäpä jopa viihtyykin; sekä sellaiset tulot, joista jää vähän rahaa yli lomamatkoihin sekä ehkä pikku humputuksiinkin.

Amerikkalaiset, kiitos vuosikausien väsymättömän ideologiamarkkinoinnin, taas haluavat olla kuin Bill Gates.

 

Eli, jos muotoillaan edellä mainitsemani kapitalismin uskonkappale uudelleen, näyttää se amerikkalaisesta näkökulmasta tältä:

…usko yksilöön ja ennen kaikkea siihen, että kuka tahansa meistä (tai ainakin juuri minä) tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä saamaan niin paljon rahaa ja vaikutusvaltaa, ettemme tiedä - eikä meitä oikeastaan enää edes kiinnostakaan - mihin se kaikki pistää. Kunhan vaan osaamme käyttää luojalta saamiamme lahjoja ja teemme lujasti ja tinkimättä töitä.

 

Tämä totaalisen naiivi usko "Amerikkalaiseen unelmaan", tuntuu toki suorastaan käsittämättömän typerältä ja vahingolliselta uskonkappaleelta elämän ohjenuoraksi, mutta sillä on vankkana perustanaan historiallinen todistusaineisto.

 

Yhdysvallat on moniin eurooppalaisiin veljiinsä verrattuna hyvin nuori kansakunta. Täten käytännössä myös sen koko historia on varsin kattavasti dokumentoitu. Tiivistettynä tuo historiankirjoitus on seuraava:

Uudisasukkaat saapuivat uuteen maahan, joka oli karu ja tyhjä (lukuun ottamatta alkuperäisasukkaita tietenkin, jotka eivät olleet este – vain hidaste) ja alkoivat kaikista vastoinkäymisistä, heikoista lähtökohdista ja kivusta välittämättä määrätietoisesti rakentaa siitä itselleen kotia. Toiset alkoivat muokkamaan maata, toiset metsästämään ja kalastamaan, toiset rakentamaan jne. toiset myymään edellä mainituille hyödykkeitä ja palveluita, jotka helpottivat heitä askareissaan ja elämässä ylipäätään. Näin he onnistuivat rakentamaan uudesta maasta itselleen paikan, jossa heillä oli hyvä ja turvallinen olla ja elää, ja joka toivotti kaikki saman toivomuksen omaavat avosylin tervetulleiksi. Lyhyesti sanottuna, he siis onnistuivat luomaan yhteiskunnan, jossa kuka tahansa voi kovalla työllä ja omia lahjojaan hyödyntäen toteuttaa omat unelmansa (kuulostaako tutulta?).

 

Käytännössä siis koko Yhdysvaltain olemassaolo pohjautuu tähän edellä kapitalistiseksi uskonkappaleeksi nimittämääni ajatukseen. Tässä välissä lienee tietenkin syytä huomauttaa, että itse asiassa tässä ei tietenkään ole mitään erityisen poikkeuksellista. Kutakuinkin samalla tavalla lienevät kaikki muutkin uudisasukkaat ympäri maailmaa alun perin toimineet, ja näin lienee siis saanut alkunsa vähän joka ikinen kansakunta.

USA:sta tekee poikkeuksen paitsi se, kuten edellä esitin, että he ovat nuori kansakunta, ja täten myös jopa heidän varhaishistoriansa on heillä tuoreessa muistissa. Myös se, että he ovat toteuttaneet tätä ohjenuoraansa menestyksekkäämmin kuin kukaan muu. Tässä heitä on toki huomattavasti auttanut maan "neitseellisyys" ja valtava koko, verrattuna vanhaan ja ahtaaseen Eurooppaan. Jos on halunnut aloittaa alusta ja juosta unelmansa perässä, se on ollut fiksuinta tehdä nimenomaan rapakon toisella puolella ja usein, eritoten uuden valtion alkutaipaleilla, se on myös onnistunut ja täten vain pönkittänyt myyttiä unelmien, vapaiden, ja urheiden maasta.

Mutta on myytti auttanut Yhdysvaltoja tämän jälkeenkin, aina näihin päiviin asti.

Amerikkalaisille on ollut elintärkeää se, että se on onnistunut vuosisatoja markkinoimaan itseänsä maana, jossa unelmat paitsi voi toteuttaa, myös toteutuvat. Tässä sillä on ollut huomattava etulyöntiasema muihin valtioihin, jotka ovat yrittäneet houkutella itselleen työtä pelkäämätöntä, osaavaa porukkaa. Historiansa ansiosta yhdysvalloista on muodostunut eräänlainen yksityisyrittäjien ja muuten vain yritteliäiden ja innovatiivisten ihmisten Eden. Tätä mielikuvaa USA on myös pyrkinyt luonnollisesti kovasti ruokkimaan, paitsi sanoin ja kuvin myös teoin, kuten pitämällä huolta siitä, että Amerikasta on aina löytynyt maailman suurimmat talouden Tuhkimotarinat. Tästä on pyritty huolehtimaan esimerkiksi suomalaisesta näkökulmasta varsin "mielenkiintoisella" verotusmallilla. (Esimerkkinä, maailman kolmanneksi rikkain ihminen, totta kai amerikkalainen Warren Buffet kummeksui hiljattain sitä, että hänen – maailman kolmanneksi rikkaimman ihmisen – veroprosentti on 17,7 %, kun hänen sihteerinsä, joka tienaa noin 60 000$ (n. 40 000€) vuodessa, maksaa tuloistaan veroja 30 %).

 

Tämä sokea usko amerikkalaiseen unelmaan, jota pyritään pitämään yllä historian todistuksilla ja Bill Gatesin tapaisilla – ryysyistä rikkauksiin -tarinoilla – on yhä nykyäänkin se, mikä pitää USA:n talouden rattaat pyörimässä. Tosin ei enää itse se, että tämä uskonkappale oikeasti pitäisi yhä paikkansa. Paitsi niiden muutamien äärettömän harvojen kohdalla, joilla sen paikkansa pitävyyttä juuri todistellaan. Suomalainen, ainakin toivottavasti, ja monesti amerikkalainenkin kuitenkin tietänee, että elämässä on vain kaksi tapaa rikastua nopeasti: a) Taloudellinen lotto (suureen menestykseen tarvitaan aina kovan työn ja lahjakkuuden lisäksi paljon, paljon onnea – kysykää vaikka Bill Gatesilta) sekä b) Noh, se varsinainen lotto (ja silloinkin pitää voittaa kyllä aika helkkarin iso pääpotti, jos meinaa lopun elämäänsä herroiksi elellä).

Miksi sitten joka ikinen jenkki tuntuu niin sokeasti uskovan, että juuri heistä tulee seuraava Gates tai Buffet?

Siksi, että heille on syntymästään asti niin vakuuteltu. Ja juuri tämä pitää USA:ta pystyssä. Ihmiset tekevät käytännössä mitä tahansa (kuten kahta työtä, säästävät elinikänsä taatakseen lapselleen paikan hyvässä koulussa, maksavat järjettömän suuria sairasvakuutuksia, sietävät ökyrikkaiden älyttömän pieniä veroprosentteja (koska ihan kohtahan he itsekin kuuluvat tuohon samaan kadehdittuun ryhmään) sekä myös äänestävät ihan noita samoja yltiörikkaita ja –ahneita tekemään päätöksiä puolestaan jne.) saavuttaakseen tuon amerikkalaisen unelman. Ja juuri siksi tätä mystistä unelmaa menestyksen autuudesta on pakko pitää yllä. Pelkkä usko tähän unelmaan pitää amerikkalaisen töissä, maksamassa veroja ja kuluttamassa – ja täten myös yritysten ja koko valtion talouden pystyssä ja antaa samalla niille myös täysin vapaat kädet tehdä lähes mitä tahtovat, kunhan vain usko amerikkalaiseen unelmaan pysyy ihmisten mielissä.

 

Miten tämä usko amerikkalaiseen unelmaan sitten liittyy amerikkalaisten uskoon jumalaan? Selvää lienee, että ainakin niissä on valtavasti yhteneväisyyksiä. Vakaa usko jumalaan liittyy suoraan niiden samojen amerikkalaisten myyttien joukkoon, joista olen edellä puhunut, ja joita amerikkalaisille syötetään jo äidinmaidosta lähtien. "Herran pelko on viisauden alku" pätee amerikkalaisittain niin herraan valkoisen pilven päällä, kuin herraan valkoisessa talossa tai pilvenpiirtäjässäkin.

Mutta jos amerikkalaisen unelman eli kapitalistisen uskontunnustuksen tehtävä on pitää kansalainen tuottavana ja hyödyllisenä, mikä sitten on jumalan tehtävä? Mihin sitä tarvitaan?

 

Uskoisin sen liittyvän siihen…

…mitä tapahtuu sitten, kun ihminen alkaakin jossain vaiheessa epäillä?

Entä jos minä en menestykään? Entä jos joudunkin tekemään kahta työtä parin viikon vuosilomalla aina noin 70-vuotiaaksi, vain varmistaakseni perheelleni sosiaaliturvan ja oman kodin, lapsilleni koulutuksen ja itselleni elämiseen riittävän eläkkeen? Entä jos ne eivät ajatelleetkaan vain minun hyvääni? Entä jos minua onkin kusetettu? Entä jos olenkin säästänyt ja raatanut persaukseni ruvelle vain rahoittaakseni muiden – niiden rikkaiden ja menestyneiden – tuhlailevaa elämää? Entä jos minua onkin vain käytetty hyväksi? Entä jos keisarilla ei olekaan vaatteita? Entä jos koko elämäni perusjalka on ollutkin pelkkää valetta. Entä jos elämälläni ei olekaan merkitystä – tai ainakaan sitä merkitystä, minkä kuvittelin sillä olevan.

Voisiko olla niin?
Entä jos onkin niin?

Kuka sitten tuo minulle lohtua? Kuka sanoo, että olen hyvä ja tärkeä ihminen? Kuka ei koskaan hylkää minua? Kuka ei jätä minua pulaan? Kuka ei valehtele minulle? Kuka kertoo, että minunkin elämälläni on merkitys? Kuka rakastaa minua - vilpittömästi?

 

Tällöin amerikkalainen tietää, mihin katseensa ja kysymyksensä suunnata.

 

Ja palaa aamulla rauhoittuneena töihin.

Eilen oli sitten oikein virallisesti eduskuntavaalien ensimmäinen päivä. Täytyy myöntää, ettei todellakaan siltä - edelleenkään - tunnu.

Puolueet ovat kuitenkin, luonnollisesti, olleet tästä tietoisia jo vähän aikaa ja se alkaa näkyä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nyt kun kaikki asiapuheet yms. tylsät hommat on saatu alta pois, voidaan keskittyä olennaiseen - eli vastustajan kyttäämiseen ja lyttäämiseen.

Pelin avasi tälläkin kertaa (ellei ikuisenkaunankantaja-Annelin tammikuista vuodatusta oteta lukuun) SAK, joka keräsi kyseenalaista huomiota jo viime presidentinvaalien mainonnallaan. Enää ei oikeastaan kuitenkaan edes oikein herätä kysymyksiä se, mitä tekemistä tarkkaan ottaen europarlamentaarikko A. Jäättenmäellä (joka EI siis ole ehdolla näissä vaaleissa) tai ammattijärjestö SAK:lla on eduskuntavaalien kanssa. Molempien avaukset kuitenkin todennäköisesti osuivat maalinsa, sen verran paljon julkisuutta ne saivat. SAK tosin taisi herätellä duunareiden lisäksi liian lähelle omaa nilkkaa osuman saaneita nukkuvia porvareitakin (tämä lienee kuitenkin tietoinen riski, duunaritason nukkuvia kun tuppaa olemaan huomattavasti enemmän, joten monta plussaa ja pari miinusta on enemmän kuin ei yhtään plussaa). Siitäkin huolimatta, että se joutui perumaan alkuperäisen mainoksensa liian tylynä (jotenkin minusta tuntuu, että tämäkin oli ain SAK:n laskelmointia, sen verran terävä ja osuva näpäytys porvarein näpeille sitä seurannut mainos oli).

Oli miten oli, kun pää oli auki, oli myös kaikki sallittua.

Varsinaisista vaaleihin osallisista tahoista - eli poliittisista puolueista - ensimmäisenä pelin avasi SDP. Demarien taktiikassa ei sinänsä ollut mitään yllättävää. Se luotti samoihin asioihin kuin SAK:kin eli liioiteltuun vastakkainasetteluun, tosin huomattavasti pehmeämmällä tyylillä kuin "pikkuveljensä". Myös tämä oli luonnollisesti Kokoomuksen mielestä aivan julkeaa. Se julisti keskittyvänsä itse myönteiseen vaalikampanjointiin ja tästä osoituksena julkisti demareiden mainonnalle vastineena mainoksen, jossa Sauli Niinistö kettuilee Lipposelle ja Haloselle siitä (liioittelevasti ja vastakkainasetellen, tietenkin), että hekin ovat ajaneet Limousinella, samalla kun Saulirukka joutui tyytymään vain Fiat Puntoon.

(En muuten oikein keksi milloin muulloin tällainen Niinistön kuvaama tilanne olisi voinut tapahtua, kuin edellisen hallituksen aikana jolloin Lipponen oli vielä pääministeri ja Halonen jo presidentti. Tuossa hallituksessahan Niinistö itse oli valtiovarainministeri eli käytännössä valtakunnan 3:s nokkimisjärjestyksessä (eduskunnan puhemiehellä EI oikeasti ole niin paljon valtaa). Tässä valossa on tietenkin ymmärrettävää, jos Saulille on jäänyt vähän hampaankoloon tämä limu-kyydistä tippuminen (eli varo vain Jyrki, jos sattuisi käymään niin, että Kokoomus voittaisi vaalit...))

Entäs sitten Keskusta? Kenties kolmas suuri puolue osaa keskittyä omaan osaamiseensa ja jättää muut puolueet rauhaan? Noh, Keskustan (toistaiseksi ainoan näkemäni) tv-vaalimainoksen perusteella heidän sanomansa on seuraava: "Demarit ovat vappumarsseilla juoksevia Marxilaisia ja Kokoomuslaiset parinsadan tonnin pääomatuloisia tehtaanomistajia" Entäs Keskustalaiset itse sitten? Ne hehän edustavat tietenkin kaikkia muita. Voisinpa jopa sanoa, että aikamoista vastakkainasettelua, ja vieläpä varsin liioiteltua sellaista. Sinänsä toki ihan hauska idea. Jos oletettaisiin, että kaikki muut paitsi aktiivivasemmistolaiset ja ökyimmät porvarit äänestäisivät Keskustaa, olisi äänipotti aikamoinen. Siinä voisivat Kepulaiset perustaa keskenään vaikka useammankin hallituksen, jos niin vain haluaisivat.

Nyt vain odotellaan sitä, kuinka Vihreät vastaavat siihen, että kaikki muut valtapuolueet näyttävät ottaneen käyttöön heidän suurimman valttikorttinsa eli ympäristönsuojelun. Kenties he lanseeraavat pian sloganin: "Oikeasti Vihreällä! - siis ihqu oikeesti, uskokaa nyt hei, pliis".

Kaikesta edellä mainitusta voisi kenties päätellä, että meikäläinen ottaa taas asioita hieman liian tosissaan.
Mutta ei, edellisen vuodatuksen tarkoituksena ei ole sanoa, että tällainen mainonta olisi jotenkin pahaa, huonoa tms. Päinvastoin, entisenä mainonnan opiskelijana olen pitänyt vaalimainontaa helkkarin hauskana ja onnistuneenakin. Mainonnassa yleensä tuleekin kärjistää ja käyttää huumoria, jotta se olisi toimivaa.

Eniten minua vain epäilyttää se, että yllä mainittu mainonta tuppaa olemaan sen tilaajan "myyntilupauksen" vastainen. Jokainen puolue kun tuntuu kiirehtivän sanomaan, että heidän kampanjansa keskittyvät omien asioiden esiin tuontiin, eivät vastakkainasetteluun (varsinkaan liioiteltuun sellaiseen). Mainoksia katsoessa kuitenkin tuntuu, että tilanne on täysin päinvastainen. Mainoksella luvattu tavoite (omat asiat) ei tunnu tulevan esille oikein missään mainoksessa, mutta se mitä väitetään vältetyn (vastakkainasettelu) on käytännössä mainonnan(tai ainakin niiden näkyvimpien mainosten eli tv-spottien) ainoa sanoma.

Noh, tärkeintä on kuitenkin että vaaleihin on vihdoin saatu vähän säpinää ja viihdettä. Kukapa niitä tylsiä asiakeskusteluita olisi enää jaksanutkaan...

Nonniin, tänään se sitten tuli. Tämän hallituskauden loppusuoran hurskastelun huipentuma siis. Vuoden siirtymäajan jälkeen me suomalaiset saamme saunaoluita nauttiessamme, samalla nauttia myös viisaiden päättäjiemme suojeluksesta. (Ja tässä vuodatuksessa puhun siis sitten nimenomaan siitä varoitustarraosasta laissa, eli lakiesityksen 2.3. - Alkoholijuomien varoitusmerkinnät ElDes Huom.)

Kansanedustajamme, tai ainakin määräenemmistö heistä, päätti tänään, että jos kansalaisella sanoo maksa \'poks\', äiti päättää raskaudenaikaisella bilettämisellään sinetöidä syntymättömän lapsensa kohtalon, pikku-Einari menee pilsneripäissään lainamaan iskän autoa - rauduskoivuun, tai muuta vastaavaa perisuomailaista - Niin ainakaan heitä ei voi tulla sormella osoittelemaan, että \"ettepä varoittanu\".

Koska juuri siitä tässä laissa on kysymys. Käsienpesusta, hurskastelusta, omatunnon hellimisestä, omaan selkään taputtelusta - ja sen saman selän kääntämisestä itse ongelmalle.

Mielestäni tässä on kysymys jostain, jota todella paljon inhoan, jostain jota kutsun \"yhden askeleen ajattelun teoriaksi (1aa)\".

Yhden askeleen ajattelu on sitä, kun joku keksii omasta mielestään nerokkaan ajatuksen ja tästä omasta loistavuudestaan sokastuneena kuvittelee, että tällä älynväläyksellä ratkeaa suurin piirtein maailman nälänhätä, maailmankaikkeuden synnyn arvoitus, tai jotain muuta yhtä raflaavaa. Toisin sanoen, ajatus ottaa yhden askeleen, muttei yhtään enempää, koska luulee jo löytäneensä ratkaisun kaikkeen siihen mitä varten yleensä lähti liikkeelle (alitajuisesti kenties peläten, että seuraavalla askeleella tajuaisikin seisovansa kuilun reunalla).

Erityisen vahingollista yhden askeleen ajattelu on silloin kun paikalla on muita, jotka eivät osaa, kehtaa tms. sanoa ajatuksen esittäjälle vastaan, vaan menevät pannahiset vielä kehumaan ajatusta hyväksi. Eritoten tällaista massahysteriaa ja hölmöilyä esiintyy, jos a) ajatuksen esittäjällä on tarpeeksi valtaa, tai häntä muuten vaan pidetään niin merkittävänä tyyppinä, tai niin merkittävän organisaation osana, ettei kai hän voi mitään täysin typerää esittää b) aihe on niin arka, että jos ideaa vastustaa, leimautuu samalla pahantekijäksi.

Täydellisiä, ja samalla myös täydellisen tuhoisia esimerkkejä siitä, millaisia päätöksiä syntyy kun kaikki edellä mainitut \"premissit\" toteutuvat, löytyy vaikkapa rapakon toiselta puolelta. Syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen esimerkiksi kaikki 1aa:n tuotokset kävivät päinsä. Jotta terrorihyökkäyksestä saataisiin hyvitys, ja jotta vastaavat voitaisiin jatkossa ehkäistä, päätettiin muun muassa kaikkien kansalaisten kansalaisoikeuksia heikentää merkittävästi, kehitellä omia - kansainvälisiä sopimuksia törkeästi halventavia lakeja ja lopuksi vielä hyökätä vieraaseen valtioon, jolla ei ollut mitään tekemistä koko asian kanssa. Nämä edellä mainitut vain muutamia mainitakseni. Ja niin kauan kuin oli liikaa pelkoa siitä, että leimattaisiin pahantekijäksi ja maanpetturiksi, kansalaiset sekä senaattorit ja edustajat (myös demarit) kannattivat. Massahysteria oli valmis sanan kaikissa merkityksissä, ja  päätösten  päättömyys tajuttiin vasta kun oli jo aivan liian myöhäistä.

Tässä vaiheessa varmaan herää kysymys, että miten helvetissä Irakin sota yms. Bushin hallinnon hölmöilyt Suomen alkoholipoliittisiin päätöksiin liittyvät, olivat ne sitten kuinka hölmöjä tahansa nekin? Noh, minäpä kerron.

Vaikkei ihan heti siltä näyttäisi, noudattavat molemmat aivan samaa yhden askeleen \"logiikkaa\". Vaikka toki minäkin suostun myöntämään, ettei tämänpäiväisellä eduskunnan nollapäätöksellä liene kuitenkaan yhtä vahingollisia ja kauaskantoisia seurauksia kuin jenkkisekoilulla, yhtäkaikki typerä se on ja varsinaista ongelmaa halventava.

Olen kovasti miettinyt miten koko idea varoitustarroista on syntynyt? Todennäköisesti jossain sosiaaliasiain silmääpitävien aivoriihessä on pohdittu noin tuhannetta kertaa, että eikö me nyt helvetissä keksitä mitään keinoja lääkitä tätä tän maan päihdeongelmaa. Tuskallisen pitkien tuntien päästä Jorma takarivistä (tai kenties Liisa eturivistä?) vihdoin huudahtaa \"Heureka - pannaan niihin varoitustarrat\". Kaikki tietysti kilvan kehuvat Jormaa (tai Liisaa), tyyliin \"Helkkari, sä oot nero. Uskomattoman lähellä se ratkaisu oli, miksen mä tajunnut tätä ite, näinhän me tehtiin jo tupakkateollisuudellekin\" jne. jne. Ja kaikki tietysti ovat niin helkatin tyytyväisiä, kun ovat keksineet hienon uuden ratkaisun miten valistaa kansaa alkoholin vaaroista. Ratkaisun joka varmasti tavoittaa loppukäyttäjän. Ratkaisun joka on sitä tärkeää ennaltaehkäisyä isolla Eellä.

Tämä oman erinomaisuuden tunne on sitten jatkanut aivoriihestä eteenpäin, aina eduskunnan istuntosaliin ja äänestysnappien taakse asti. Ja kaikki hysteriaan liittyneet tietysti uskovat, että sieltä se jatkaa ensi vuonna kauppojen ja Alkojen kautta kansalaisten koteihin asti.

No mikä sitten allekirjoittanutta asiassa mättää?

No helvetti, se toinen askel tietysti. Se mitä ei otettu, tai jos otettiinkin se pidettiin visusti oman pään sisällä (1aa:n mukaisesti tietenkin) tai sitten se hävisi 104-71 tänään eduskunnassa.

No mikä se sitten on?

Kirjoitettuani  näin paljon potaskaa, voin kai minä kertoakin.

Kun otetaan se tavallinen Matti Meikäläinen (mm) joka tulee perjantaina töistä kotiin, kuten me kaikki muutkin mm:t ja kipaisee tietysti kaupan kautta itselleen ne joka perjantaiset saunakaljat. Kuvittelevatko arvon JAA:ta tänään äänestäneet edustajat, että herra/neiti/rouva mm a) huomaa kaupassa, että \"Ei jumalauta, täähän tekeekin pahaa mun terveydelle, jätänpä ostamatta - ikuisesti\" b) tekee saman huomion vasta kotona ja kaataa keppanat kurkun sijaan lavuaarista alas, edellä tehdyn päätöksen saattelemana c) no eiköhän näistä jo kaikki pointin tajunneet ...

Eli tämän toisen askeleen otettuani itselleni ainakin väkisin hiipii mieleen, että onko Suomessa todella vielä joku 10-100 vuotias  ihmislapsi, joka ei tiedä että liika viina (ja raskauden aikana se vähäkin) on pahasta? Luulevatko nämä päättäjät todella, että ihmiset juovat viinaa siksi, että kuvittelevat sen olevan vaaratonta tahi jopa terveellistä? Eikö ne jumalauta tajua, että ihmiset juo vaaroista huolimatta - eivät siksi etteivät tietäisi sen sitä olevan, vaan siksi että moni alkohomeliinijuoma avan maistuu niin julmetun hyvälle ja siitä tulee niin hassu olo. Luuleeko ne että me - enemmän tahi vähemmän sivistyneet ihmiset - olemme niin helvetin tyhmiä, ettei me vaan aiemmin olla tajuttu, et kui vaarallist se kalja oikeesti on.

Ja jos joku tässä vaiheessa yrittää esittää, että varoitustarrat onkin suunnattu suurkuluttajille eikä ns. sivistyneesti juoville kansalaisille, niin osoittakoon minulle spurgun tahi teiniraggarin joka hevon ne välittää alkoholin vaaroista, tai ainakaan haluaa/kykenee asialle mitään itse tekemään.
No entäs sitten lapset, eikö niille pidä kertoa viinan vaaroista, kysyisi sitten seuraava? Okei, itse myönnän kyllä olevani varsin vasemmalle kallellaan, mutta ei minunkaan mielestä ihan kaikkea tarvitse valtion vastuulle pistää. Eli jos suu alkaa napsumaan jo alle teini-iän, suuntaisin kyllä katseeni mieluummin vanhempiin, jotka kai nyt sentään yhä ovat lapsistaan suurimmassa kasvatusvastuussa tässä(kin) maassa?

No okei. Tässä vaiheessa varmaan kaikki ovat kyllä jo varmasti ymmärtäneet, että minua sylettää ja etten olisi tainnut itse lain puolesta äänestää. Mutta luulisin, että niillä harvoilla jotka ovat näin pitkälle jaksaneet lukea on jo pari kertaa herännyt kysymys: huono päätös ja sylettää, mutta miksi sylettää näin helkkarin paljon? Eihän päätöksestä kumminkaan mitään suoranaista, ainakaan aineellista haittaakaan ole (paitsi jos panimoteollisuudelta kysytään).

No siksi, että kun tällaisia nollaratkaisuja tehdään tärkeissä asioissa. Esitellään nämä \"ratkaisut\" ikään kuin ne olisivat suuriakin eteenpäin vieviä \"innovaatioita\". Otetaan yksi kansakuntamme kaikkien aikojen vakavimmista ongelmista ja esitetään sen osittais-\"ratkaisuksi\" tällainen laki. Muka pohditaan ongelmaa vakavasti, pitkään ja hartaasti, mutta kun päädytään lopulta tällaiseen tulokseen, jolla ei ole mitään todellista merkitystä ja joka ei auta itse ongelmaa tipan tippaa, annetaan itse asiassa se kuva, ettei se nyt sitten oikein vaivan arvoista kumminkaan ollutkaan. Piti vaan saada jotain aikaiseksi, ja tää olisi sitten se mitä me saatiin kyhättyä kasaan. Suomeksi sanoen, näin menetellessä näytetään persettä koko ongelmalle.

Kuten sanottua, voidaan olla kuitenkin onnellisia, ettei päätöksestä todennäköisesti kuitenkaan koidu  juuri mitään aineellista tai henkistä vahinkoa (päinvastoin kuin vaikkapa USA:n esimerkeissä), jos sillä nyt ei asioita oikeastaan mihinkään päin edistetäkään. Mutta minun mielestäni näin lyhytnäköisillä ja yksisilmäisillä päätöksillä vahingoitetaan suomen päättäjien-, ja siinä samalla myös eduskunnan arvovaltaa.

Koska, jos näinkin vakavissa asioissa päädytään tällaisiin yhden askeleen ajattelun johtamiin ratkaisuihin, on pelkona että samankaltaisella päättelyllä voidaan päätyä ratkaisuihin, jossain vielä vakavammassa asiassa - jossain, jossa seuraukset eivät enää olekaan niin yhdentekeviä.

Männä viikonloppuna menimme ja heräteostimme tietokoneeseemme uuden sisustusartikkelin, nimittäin legendaarisen rakenna ja valloita -pelisarjan Civilizationin kolmososan lisäosineen. Mikä parasta, herätysostomme ideanikkarina toimi avovaimoni - joka tosin viimeistään kotona ymmärsi virheensä. Minähän en ole mikään himopelaaja, paitsi silloin kun löydän oikein addiktiivisen pelattavan ja juuri sellainen tämä CivIII tuntuu olevan.

Oli miten oli, kun eilen yöllä AaVee vihdoin sai minut suostuteltua irrottautumaan pelin lumoista, huomasin pohtivani pelin maailmaa vielä yöpuulle painuessani. Päällimäisenä asiana aivoissanani surrasi kuta kuinkin seuraavaa:

"Pitää perkele hyökätä sinne Espanjaan. Jos mä en nyt laajenna niin isommat syö meitin. Ja kun kansakin valittaa, ettei oo leipää eikä sirkushuveja ja kohta loppuu tila, ei oo mihin rakentaa, ei tarpeeks rahaa jiiänee jiänee, vali-vali-vali. Espanjahan on vielä meitäkin pienempi ja huonommin varusteltu, joten se pitäisi olla suht helppo saalis jotta meidän valtakunta voisi laajentua, eikä tarvitsisi niin hirveästi pelätä ulkopuolisia valloittajia. Sitä paitsi, se Espanjan kuningatarhan on aika huono johtaja ja joku ne kuitenkin valloittais ennen pitkää, niin mikä ettei me sitten. Oikeastaanhan sitä tekisi niille vaan palveluksen"...

Vaikka kysymys on vain pelistä, en voinut olla miettimättä kuinka helposti tällaisen vannoutuneen pasifistin ja kaikenlaisen hyökkäysodan alimpaan helvettiin manaajan pää saadaan näin helposti väännettyä ajattelemaan kuin paraskin imperialisti? Miten helposti tällainen vallanhimo sitten iskee niihin, joilla on a) tällaiseen ajatteluun luontaista taipumusta b) mahdollisuutta tällaista valtaa käyttää. Mikä nyt ei jumalauta todellakaan tarkoita, että yhtään paremmin hyväksyisin Bush II:n hallinon tapaisten hyyppien motiiveja, mutta tuli vaan mieleen, että entä jos tällaisella ajattelulla varusteltu tyyppi pääsee vaikkapa itänaapurissamme valtaan?

Tai mikä pahinta, entä jos tällainen tyyppi on siellä vallassa jo nyt?